Sydäntalven esitelmätilaisuus järjestetään Tieteiden talolla 5.2.2016 klo 14.00–16 (seminaarisali 505).
Ohjelmasta vastaavat tällä kertaa professori (emer.) Anto Leikola ja seuran tutkija-aktiivi Esko Pakkanen. Anto Leikola luennoi Pehr Kalmista ja Esko Pakkanen aiheesta ”Kaikki uitosta kolmessa vartissa”. Kahvitarjoilua varten pyydämme ilmoittautumiset Maija Kovaselle (maijak.kovanen(at)gmail.com) 31.1.2016 mennessä.
Anto Leikola: Pehr Kalm, vuosisatansa kuuluisin suomalainen
Pehr Kalm (suomeksi usein Pietari Kalm), 1716–1779, oli suomalainen papinpoika, joka opiskeli Turussa ja sitten Linnén johdolla Upsalassa. Kun Ruotsin kuninkaallinen tiedeakatemia suunnitteli tutkimusmatkaa Pohjois-Amerikkaan mm. uusien viljelykasvien löytämiseksi, Kalmia pidettiin sopivimpana retken toteuttajaksi. Ennen matkaa hän sai Turusta talousopin professorinviran, mikä auttoi työn rahoittamisessa.
Kalm viipyi matkalla yli kolme vuotta, 1747–1751, ja julkaisi palattuaan kolminiteisen matkakertomuksen, joka käännettiin tuota pikaa ruotsista saksaksi, englanniksi ja hollanniksi, sittemmin myös ranskaksi ja 1991 lyhennelmänä suomeksikin. Kirja jäi monista syistä Kalmilta kesken, mutta onneksi hänen päiväkirjansa säilyivät, ja ne on julkaistu 1900-luvulla.
Pehr Kalmin kirjaa pidettiin aikanaan merkittävimpänä Pohjois-Amerikan kuvauksena, ja myöhemminkin se on saanut tunnustusta tarkkuutensa ja monipuolisuutensa ansiosta; Kalm ei tyytynyt kuvaamaan vain luontoa vaan esitteli yhteiskuntaoloja, alkuasukkaiden tapoja ja monia muita seikkoja sekä tulevien Yhdysvaltojen että ranskalaisen Kanadan alueelta; se sisälsi mm. ensimmäisen luotettavan kuvauksen Niagaran putouksista. Kalmista tuli aikoinaan kansainvälinen kuuluisuus, mutta tästä asemasta hän ei päässyt nauttimaan vaan eli loppuelämänsä Turussa professorinvirkaansa hoitaen ja – paljolti huonosti menestyneitä - viljelykokeita suorittaen.
Esko Pakkanen: Ankravee! Kaikki uitosta kolmessa vartissa
Suomessa on uitettu puuta yli 500 vuoden ajan. Kiivaimmillaan uitto oli 1900-luvun alkupuoliskolla, joskin määrällinen huippu saavutettiin vasta vuonna 1964. Puut ovat uineet irrallaan tuhansissa puroissa ja joissa, lauttoina isommissa joissa sekä mies-, hevos- tai konevoimin hinattuina tai varpattuina sadoilla järvillä kuten myös meren rannikolla. Uittoväyliä on ollut enimmillään lähes 50 000 kilometriä ja sama määrä työväkeä on tarvittu saattamaan puut perille sahoille, tehtaille ja vientisatamiin. Uittomiesten perusväittämä ”joka uittaa se voittaa” ei ehkä enää pidä paikkaansa, mutta Suomessa uitetaan puuta edelleen, tosin vain pieniä määriä. Uittaminen on halpaa eikä vesitie kulu.
Esitelmässään Esko Pakkanen kertoo mm. uiton alkuvaiheista, kiihkeästä ajanjaksosta 1950- ja 1960-luvuilla sekä nykyaikaisesta uitosta, uittoväylistä, erottelusta ja uittotyövoimasta.